Kir­joi­tus­kil­pai­lun 'Sano se sanoin' satoa!

Haaveesta tuli totta

Tulin Lahteen Koillismaalta, tiedäthän, sieltä kirjailija Kalle Päätalon maisemista, Jokijärven rannalta. Minullakin oli punainen hirsitalo Hiltuniemessä niin kuin oli Kallen lapsuuskoti siinä vastapäisellä rannalla Kallioniemessä. Kun muutin Oulusta Jokijärvelle, naapurini ehdotti, että lukisin ainakin ”Huonemiehen pojan” että tietäisin, missä asun. Niin tein. Kalle Päätalo oli kirjailija, joka osasi kuvata kaiken niin tarkasti, että jos olet lukenut hänen esikoisteoksensa, ”Ihmisiä telineillä ”osaat rakentaa kerrostalon.  Kalle kuvaili lapsuuskotinsa Hilturannan maisemat, suot, metsät, saaret, kalliot ja oman kotimökin niin tarkoin, että lukija saattoi nähdä jokaisen yksityiskohdan sielunsa silmillä kuin suurena, värikkäänä maalauksena. Kun myöhemmin toimin oppaana Kallioniemessä, oli mukava huomata, kuinka vierailijat totesivat kaiken olevan niin kuin Kalle oli kirjoissaan kuvannut.

Nyt valkoisen kerrostalon asukkaana tiedän, että Vesijärvi on tuossa kolmensadan metrin päässä vehreän lehtimetsikön takana. Mitä pidemmälle kesä etenee, sitä useimmin ajatukseni palaavat Jokijärvelle, Kallioniemeen, salaperäisille soille ja marjametsiin.

Näen harmaan, vanhasta meijerikamarista kootun, tuvan ja köökin kokoisen mökin, jonka lattialle Kalle asettui pitkälleen nauttien siitä tunteesta, että sai ”rojua” oman kodin lattialla. Kodissa oli aluksi vain yksi ovi, josta mentiin suoraan pihalle ja talvella lattiat olivat niin kylmät, että vesi jäätyi ämpäriin. Riitu-äidin kutoma harmaapohjainen punaisella ja sinisellä raidoitettu villapeitto oli ripustettu tuvan ja köökin väliseen aukkoon, jotta edes tuvassa tarkeni, kun ankarat puhurit puhalsivat järveltä. Yksinkertaiset ikkunalasit jäätyivät ja lapset puhalsivat jäätyneeseen pintaan aukkoja nähdäkseen järvellä liikkuvat hevospelit ja joskus jopa pororaidot. Näen Riitu-äidin väärävartinen piippu suupielessä kehräävän omien lampaitten villoista karstattuja karttajaisia langaksi, joista sitten neuloi perheelle sukkia ja lapasia ja laittoi kolmella sinisellä varren raidalla merkatut harmaat villasukat Kallen reppuun hänen lähtiessään kolme vuotta kestäneelle sotareissulle.

Näen, miten pikkupoika isän vanha lippulakkireuhka päässä keikkuen yritti pysyä paljain jaloin ”ämmin”, isoäitinsä perässä metsäryteikössä, miten taiteili luvatta tukkilaisten kotirannan suureen kuuseen kiinnitetyllä tukkilautalla peläten remmiapelia jos äiti sai tietää, tai pyydysti pikkukaloja rantakivien alta. Näen hänet seisomassa kotimökin vieressä paljaalla, ikivanhalla diabaasikalliolla kesällä auringonnousun aikaan kyynel silmänurkassa ihailemassa peilityyntä Jokijärven pintaa; kauneinta näkyä, mitä hän saattoi kuvitella palatessaan savotoilta.

En unohda joutsenten balettia kotilahdellani sinä päivänä, kun vielä mietin, olisiko Jokijärvi oikea paikka asua. Katselin silloin jo pitkään kesannolla olleita peltoja, rannan tuulen tuivertamia mäntyjä ja korkeita kuusia ja olin lähestymässä järven rantaa, kun niemen takaa alkoi lipua puhtaan valkoisia joutsenia ruokailemaan lahdelle, jossa kasvoi monenlaisia järven ekologialle tarpeellisia vesikasveja, kuten järvikortetta, ahvenvitaa ja järvisätkintä. Kaksi, neljä, kuusi, kymmenen, kaksikymmentä, kunnes koko lahti oli täynnä valkoisia pitkäkauloja ja kun ne alkoivat sukellella ruokaa lahden pohjasta, se näytti minusta huolellisesti harjoitellulta tanssilta. Pyrstö ylös, nokka alas, nokka ylös, pyrstö alas, jokainen omaan tahtiin aivan kuin olisivat tällä tanssilla kutsumassa minua selkosten asukkaaksi. Kyyneleet virtasivat kun lumoutuneena seurasin esitystä,  enkä enää epäillyt. Rakastuin kirkasvetiseen järveen, jonka sileiksi hioutuneet pohjakivet houkuttelivat kesäisin kahlaamaan pitkin rantoja. Tyyninä iltoina istuin soutuveneessä pieniä ahvenia narraamassa kuunnellen kuikkien uikutusta. Joskus onnistuin jopa näkemään noita mustavalkoisia kenokauloja. Väisäsen Pekka, taitava luontokuvaaja, opetti minut erottamaan kuikan ja kaakkurin, jolla on komea punainen laikku kaulassa.

Isokoskeloitten perhe-elämää ja yhteiskalastusta odotin ja katselin tuvan akkunasta kuin näytelmää. Nuo terhakkaat, villin näköiset töyhtöpääemot kokosivat useamman perheen poikaset yhteen ja opettivat niitä uimaan ja pyydystämään kaloja. Oi mikä ihana näky, kun pörröpäiset poikaset seurasivat emoja kuuliaisesti! Koskeloitten yhteiskalastus oli parasta teatteria sekin. Yhtäkkiä vain lahden suu oli täynnä ryhdikkäästi lipuvia lintuja, jotka asettuivat kaarimaiseen muodostelmaan ja lähtivät sitten kauheasti räpiköiden uimaan kohti lahden poukamaa. Yhdessä ne ajoivat saaliin ahtaalle ja sitten alkoi ruokailu. Hetken päästä ne palasivat takaisin lahden suulle ja tekivät toisen rynnistyksen, ja aivan yhtä nopeasti kaikki oli ohi. Koko porukka sai ruokaa yhteisellä ponnistuksella.

Rakastin soita, joille pääsin pitkospuita pitkin haistelemaan suon huumavia tuoksuja, kuuntelemaan pienten purojen lirinää suon reunassa, ihailemaan herkän vaaleanpunaisia suokukkia, valkoisia tupasvilla-aukeita, rentukoista keltaisina hehkuvia puronreunoja ja valkoisia hillankukkia, jotka lupailivat elokuista, kullankeltaista hillasatoa. Tutustuin Suomen luonnon hurmaavaan kaunottareen, Raatteeseen, joka kasvaa vain soilla. Suolla vaeltaessa oli aikaa ihastella tarkemmin sen vaaleanpunaisessa kukinnossa hentoja ripsikarvoja, jotka tekivät kukasta hyvin koristeellisen.

Pysähdyin Tyräjoen ylittävälle kaarisillalle hymyilemään pikkukalaparville, jotka hyppivät matalassa kirkkaassa vedessä kivien lomassa kurkotellen pintaan aivan kuin tervehtiäkseen. Yritin olla astumatta muurahaisten poluille, joita pitkin nuo ahertajat raahasivat itseään isompia korsia tarkoin määrättyjä reittejä pitkin. Istuin niittysaunan nuotiopaikalla ja muistelin, kuinka Herkko, Martta ja Kalle asuivat viikonkin niittysaunalla ja niittivät heinää ja nostelivat niitä kuivumaan suoville, joitten pohjiksi oli ohuista rimoista koottu rakennelmia. Ainakin yhden kerran Kalle putosi pää edellä suovan päältä pellolle. Pienet pojat ovat semmoisia rämäpäitä ja Kalle uskalsi synnynnäisestä kömpelyydestään huolimatta kokeilla kaikkea. Kontujen, eli heinien kerääminen talveksi lehmille oli kesän tärkeimpiä töitä ja siihen työhön tarvittiin myös lapsia.

Jokijärvelle muuttaessani tiesin, että asuin poronhoitoalueella. Julistin, että mielestäni poro on parasta lautasella, mutta kun vaatimet ilmestyivät vasoineen pihapiiriini, en voinut kuin ihastella tuota hellyttävää näkyä. Vauva on vauva ja vauvat ovat kauniita ja suloisia. Äidit opastivat vasojaan löytämään sopivaa ravintoa pihaltani ja ohjasivat ne lepäämään joko hiekkarannalle tai piharakennuksen nurkalla olevalle hiekalle. Siinä ne makoilivat kylki kyljessä, enkä koskaan hennonut niitä hätistellä pois. Toki hirvaat pitivät emoa ja vasoja myös tarkasti silmällä.

Sitten yhtenä päivänä vesi muuttui jääksi ja järvi näytti pysähtyvän. Uistinvidan lehdet liimautuivat jään pintaan kuin prässättyinä. Oli vain hiljaisuus. Järvi sai lumipeitteen, johon auringon viimeiset säteet tiputtelivat timantteja. Eräänä päivänä laitoin sukset jalkaan ja tein ikioman ladun keskelle puhdasta, hankea, jolle kettu, jänis ja metsähiiri ovat jo käyneet tekemässä omat polkunsa.

Rankat, runsaslumiset talvet Koillismaalla panivat haaveilemaan, että voisin haluta asua etelämpänä. Kun sitten jouduin jättämään Jokijärven kotini ja hautaamaan elämänkumppanini hautausmaan jäkäläkankaan suojaan ja muutin Lahden Jalkarannalle, ajattelin, että haaveeni taitaa toteutua. Koko elämäni Pohjanmaalla ja Koillismaalla asuttuani jouduin sopeutumaan minulle uuteen maailmaan. Mutta kun lähes ensimmäiseksi löysin kolmensadan metrin päästä Vesijärven ja hiekkarannan tiesin heti, että viihtyisin. Veneet odottivat rannassa siistissä rivissä vieri vieressä punaiset, vihreät, valkoiset ja siniset pohjat taivasta kohti. Matala hiekkapohja houkutteli kahlaamaan ja liikkumaan lämpimässä vedessä eikä sieltä ollut kiire pois. No, tuli minulle muutaman kerran kiire, kun näin parin variksen penkovan rannalle jättämääni Juhlamokkapusseista punottua koria. Vaaleanpunaiset pikkuhousut olivat jo nousemassa variksen nokassa laidan yli, kun juoksin käsiäni heilutellen ja huutaen rosvoja kohti. Opin, että nuo kaksi päivystivät joka päivä saaliin toivossa rannan leppäpuissa ja koivuissa.

Uudet naapurini opastivat minut Salpausselän harjulle, hiihtomajan ympäristöön. Tasamaan kulkijana en ollut tottunut nousemaan kuin seinää päästäkseni metsään, mutta tuo satumainen metsä houkutteli kuin jokin velho. Vanhojen, sitkeitten mäntyjen juuret kiemurtelivat kuin valtavat kourat tai mustekalat, joitten yli piti yrittää taiteilla kompastelematta. Annoin polkujen viedä mäkiä ylös ja alas, välillä suloisen pehmeään sammalikkoon, välillä rapiseville jäkäläkankaille, jääkauden muokkaamille kallioille, saniaisviidakkoon, valkorunkoiseen koivikkoon, pudottamaan vuosikymmenien taakat ja antamaan tilaa uudelle, puhtaammalle mielelle ja hengitykselle. Koin uudestisyntymisen katsellessani ohi kiitäviä, kirkkaan keltaisia sitruunaperhosia ja tummanruskeita kermankeltaisella reunuksella somistettuja suruvaippoja. Niitten lyhyen elämän merkitys kauniissa puvussa puhutteli. Tiesin, että jos nuo kauniit oliot katoaisivat kokonaan, se merkitsisi myös elämän loppumista maapallolla.  

Siellä metsän rauhassa sain lopulta itkeä itkemättömät suruni, antaa jäykistyneitten hartioitten valua alas ja kohdata aidosti hymyillen vastaantulijoitten ystävälliset kasvot. Opin kävelemään kaikessa rauhassa, ilman suorituspaineita, tutkimaan minulle uusia kasveja ja sieniä, kuten kirkkaankeltaisia kantarelleja tai keltajalkaisia ruskealakkisia suppilovahveroita, jotka olivat piiloutuneet maassa löhöilevien lahojen ja sammaloituneiden puunrunkojen alle.

Yhtäkkiä koko maailma oli täynnä värejä, joita ahmin sisääni ja annoin niitten hoitaa hellästi. Kun näin ensi kertaa sinivuokkoja ja valkovuokkoja, en voinut olla huudahtamatta. Ne olivat kuin aseteltu polkuni varrelle. Silmäni erottivat risukon joukosta kiven, jonka päälle oli aivan kuin tarkoituksella aseteltu vaaleanvihreä sammalliina, ohuita kuivuneita kasvien varsia ja kaiken keskellä sinivuokkokranssi. Todellakin, kranssi se oli. Sinivuokkokimppua ympäröi syvänvihreä, sydämen muotoinen lehtikruunu. Jälleen kerran koin uskomattoman tunteen. Aivan kuin joku minulle hyvin rakas olisi sen siihen asettanut vain minun löydettäväkseni.

Kevään edetessä alkoivat kuuset kukkia. Tumman vihreät kuuset olivat kauttaaltaan kirkkaanpunaisten kukkien peitossa. Sitten maakuntalaulussakin mainitut tuomet puhkesivat loistoon, ei vain valkoiseen vaan myös hennon vaaleanpunaiseen. Lehmukset availivat riemuissaan kukkatöyhtöjään ja opin, mikä on lehmuksen vihreä värisävy. Ja yhtäkkiä metsien reunat olivat sinisenään lemmikkejä.

Yhtenä aurinkoisena päivänä rinnalleni pysähtyi elegantisti ikääntynyt harmaapartainen mies, kantaen sylissään Jack Russell koiravanhusta, joka ei jaksanut taapertaa aivan kotiin asti. Yhdessä ihastelimme lukuisia vihreän sävyjä luonnossa ja koivuja, joitten lehdet olivat jo niin suuria, että kelpaisivat vastaksiksi. Jostakin leijaili tuomien tuoksua. Hymy jäi kasvoilleni tässäkin kohtaamisessa.

Niinpä minä, Pohjanmaan ja Koillismaan kasvatti voin tunnustaa, että tunnen tulleeni kotiin. Sateen ropistessa saan kaikessa rauhassa ottaa esiin albumit, kertomukset seitsemästä kymmenestä, välillä myrskyisistäkin vuosista ja pala palalta asetella ne punaiselle sametille kuin jalokivet. Niitä silitellessäni saan taas voimaa ja rohkeutta elää täyttä elämää, seurata uusia näytelmiä pihalle päin olevasta ikkunasta, nähdä kuinka neljännen kerroksen suloisesti hymyilevä pieni poika ottaa ensi askeliaan onnellisten vanhempien taluttamana ja kuinka naapurin Pekka loikkii yhdellä jalalla kyynärsauvojen varassa reippaan vaimonsa perässä hänen autonkuljettajakseen ja kuinka Felix kissa aamuin illoin tarkastaa reviirinsä isäntänsä talutusnuorassa.

Ajattelen vielä Kalle Päätaloa, joka hänkin rohkeni jättää synnyinseutunsa Taivalkosken Jokijärven ja aloitti uuden luvun elämässään Tampereella.

Nyt on minun vuoroni elää haavettani todeksi joka päivä.

Kirjoittaja Salme Koskelo